Räiskäleiden paistoa rintamalla.
Herama maja Kangasalla
|
|
Asevelimajat, mittava osa suomalaista sotahistoriaa
Pirkanmaalla on veteraanien ja senioriupseerien kesken pohdiskeltu, mikä merkitys 50-luvun taitteessa oli ympäri maata syntyneillä asevelimajoilla. Olivatko majat pelkästään vapaaehtoisen maanpuolustustyön työnäytteitä, vai löytyykö majakulttuurille muitakin selittäjiä.
Sotien jälkeen merkittävä yhteiskunnallinen trauma oli viime sotiemme veteraanien sotakokemusten aiheuttamat psyykkiset ongelmat. Nykypäivänä on tapana selvitä ympäristöä järkyttävästä tapahtumasta nimittämällä kriisiryhmä. Näin ongelman hoidon vastuu rajataan määritellylle asiantuntijaryhmälle. Menettely helpottaa merkittävästi muiden osallisten asemaa, niin että arjen elämä ei häiriinny Minkälaiset kriisiryhmät olisivatkaan olleet tarpeen, kun miehet jatkosodan jälkeen palasivat sotatoimista siviilitöihin. Arkipäivän rutiinien oli pakko sujua työn ja toimeentulon hankinnan paineessa. Monet yön pitkät tunnit kuitenkin jatkettiin taisteluita, hoidettiin haavoittuneita aseveljiä tai oltiin huolissaan, miten kotiväki pärjää, jos ei rintamalta palaakaan työkyinen mies.
Jatkuvasti vieläkin tiedotusvälineistä saa lukea avauksia siitä, miten rintamalta kotiin palanneet veteraanit olisivat tarvinneet kriisihoitoa. Kotiinpaluun riemu ja rintamapelkojen katoaminen ei välttämättä merkinnyt onnentäyteistä elämää siviilissä.
Itse jouduin poikasena seuraamaan oman enoni paluuta rintamalta ja sopeutumista siviilielämään. Hänellä oli joka puolella pieniä koteloituneita metallinsiruja vartalossaan muistuttamassa rintama-ajastaan. Hän oli kokenut sodan tovereineen sen kovimmissa paikoissa. Sodan tapahtumat olivat lukittu osa hänen psyykkistä minäänsä, jota hän ei purkanut koskaan omaisten joukossa. Vastauksena kyselyihin hän selvitti, että kukaan, joka ei itse ole ollut mukana, ei kykene ymmärtämään, mistä on kyse. Aseveljiensä joukossa hän kertoi kuitenkin voivansa muistella menneitä.
Oma apu paras apu
Tällaisia aseveliryhmiä muodostui eri joukkoyksikköjen miehistä, upseereista, aliupseereista tai esimerkiksi vain sotaleskiä ja -orpoja tukevista talkoojoukoista, joissa yhteenkuuluvuuden tunne ja rintamavastuun kantaminen olivat vieläkin kantavana voimana.
Aika kului ja tällaiset osin terapeuttiset kriisiryhmät saivat järjestäytyneitä muotoja. Suomihan on yhdistysten maa. Joukko-osastojen aseveliyhdistykset, aselajiyhdistykset, kiltatoiminta, paikalliset upseeri- ja aliupseeriyhdistykset järjestäytyivät. Niiden toimintasisältöön liitettiin muutakin kuin tapaamisen ja keskustelujen tuoma mielihyvä. Osa toiminnoista tuli rintamalta: suunnistusta, maastotehtäviä, ammuntaa ja jotostelua kilpailuna tai puhtaasti nautinnollisena viihteenä metsän hiljaisuudessa rakovalkean loimussa. Moni mieltä painanut ongelma on kyetty purkamaan jopa yhdessä itkien. Saattoipa repun pohjalta löytynyt rentoutusjuomakin auttamaan vapauttavaa mielen paineiden
purkamista.
Asevelimajat monen apuna
Kuntoharjoitteiden jälkeen oli mukava päästä uimaan tai saunaan. 50-luvun alun molemmin puolin alkoi maahamme syntyä reservin upseereille ja aliupseereille majoja melkein joka kuntaan. Oma rantasauna tai asevelimaja oli erinomainen talkookohde ja yhdessäolon sakramenttia palveleva paikka.
Kotiväki saattoi ihmetellä, mihin kumman talkoihin se isä aina viikonloppuna katosi. Vapaaehtoiset maanpuolustusyhdistykset muodostuivat kriisihoitoa antaviksi toimijoiksi. Sota hävittiin, mutta vapaus voitettiin, ja talkoilla punnerrettu yhteinen maja oli suomalaisen sotilaan näyte siitä, että peräksi ei anneta.
Se, että majasta joskus sukeutui elinkeinoelämän ja ympäristön
metsänomistajien tuella varsinaisia hirsilinnoja, oli sitten jo toiminnallinen voimainkoetus, oma sotansa ja ylpeyden aihe. Aina mukana oli kuitenkin voimakas sodasta peritty isänmaallinen panos ja yhteisestä tavoitteesta selviämisen antama tyydytys ja voittamisen tunne.
Majatoimikunnat ja majavastaavat tiedon haltijoina
Asevelimajojen lukumäärää ei liene kukaan tarkoin kartoittanut. Niiden käyttö ja kunto ainakin Tampereen ympäristökuntien vapaaehtoisen
maanpuolustustyön järjestöjen kohdalla on internettietojen mukaan erinomainen. Paitsi että ne palvelevat yhdistysten toimintapisteinä, niitä myös vuokrataan ulkopuolisille käyttäjille. Saattaa toisaalta olla mahdollista, että kun maja on tehtävänsä “hoitoyksikkönä” tehnyt ja yhdistysten toiminnan luonne on muuttunut, maja on jäänyt sivuraiteelle ja siitä on jouduttu luopumaan.
Sotavuosien jälkihoidossa majakulttuurilla on oma kiistaton merkityksensä. Se on sellainen osa suomalaista sotahistoriaa, jota tulisi tarkastella yhtenä sotaan liittyvistä tapahtumista. Vapaaehtoisen maanpuolustuskentän järjestöjen tulisi viimeistään nyt kerätä keskitetysti tietoa, mistä selviäisi asevelimajojen
merkitys sodan jälkeisinä vuosina vapaaehtoisen maanpuolustustyön sektorilla. Aihepiirin tiedonhaku, tutkiminen ja analysointi olisi aloitettava nyt, kun tekijöitä ja muistajiakin on vielä tavoitettavissa.
|
